Vaikea lähtö Managuasta

37

26.12.2012 Kirjoittanut haittokoski

NICARAGUA ON monimutkainen maa. Pahimmillaan se on suo. Kuivin jaloin Keski-Amerikassa ei ole selvinnyt myöskään pieni pohjoinen auttaja, Suomi.

Suomi on tukenut Nicaraguaa 30 vuotta. Kahdenvälistä kehitysapua on ulkoministeriön arvion mukaan annettu noin 250 miljoonaa euroa. Summa on laskettu nykykurssein. Siinä eivät ole mukana suurlähetystön toimintakustannukset eikä verovaroilla rahoitettu kansalaisjärjestöjen kehitysapu. Jos nämä lasketaan mukaan, puhuttaneen 300-400 miljoonasta eurosta.

Uutenavuonna saavutetaan virstanpylväs. Meneillään on alasajo. Viime helmikuussa kehitysministeri Heidi Hautala ilmoitti, että vuodenvaihteessa Suomi lopettaa kahdenväliset ohjelmansa Nicaraguassa. Keskeisenä syynä oli presidentti Daniel Ortegan ja hänen sandinistihallintonsa autoritäärinen luonne.

Nicaraguan suunta on ollut demokratiasta poispäin. Kauas poispäin. Ortega on keskittänyt valtaa häikäilemättömästi. Hän on syyllistynyt räikeään vaalivilppiin useissa vaaleissa.

Suomen lähtö Managuasta on vaikea. Vaikka miten päin katsoisi, Suomen viimeisiä vuosia Nicaraguassa ei voi kutsua tyylikkäiksi. Toiminta Nicaraguassa on ollut tempoilevaa.

Ristiriitoja ulkoministeriössä. Välirikkoja Managuan-lähetystössä. Miljoonien kehitysohjelmia, joiden epäonnistumisista on oltu hissuksiin. Katkoksia tiedonkulussa. Poukkoilevaa suhtautumista itsevaltaiseen hallintoon.

Tämä kirjoitus perustuu joulukuiseen Nicaraguan-matkaani, ja matkaa edeltäneeseen ja sen jälkeiseen tiedonhankintaan. Lähdin Nicaraguaan ensisijaisesti hankkimaan materiaalia ensi syksynä ilmestyvää kirjaani, Narrien laivaa varten. Suomen toiminta Nicaraguassa alkoi kuitenkin herättää minussa kysymyksiä, joihin en malttanut olla hakematta vastauksia. Siksi tämä kirjoitus.

Managualla ei ole varsinaista keskustaa. Vanha keskusta tuhoutui lähes täysin vuoden 1972 maanjäristyksessä.

OTETAAN ENSIN pikakelaus Nicaraguan lähihistoriaan.

1900-luvulla Nicaraguaa hallitsi vuosikymmeniä Somozan sortajasuku. Somozoille maa oli kuin läänitys. Vuonna 1979 perheyritykselle tuli loppu. Vasemmistolainen sandinistirintama FSLN valtasi pääkaupunki Managuan ja kukisti viimeisen tyrannin Anastasio Somozan. Vahvaksi mieheksi nousi pian Daniel Ortega, joka johti Nicaraguaa koko 1980-luvun.

Vallankumouksen jälkeinen Nicaragua oli maailman vasemmiston lempilapsi. Myös Suomen. Kehityshankkeita käynnistettiin. Lisäksi maahan virtasi sadoittain suomalaisidealisteja rauhantöihin kuten ”kahviprikaateihin” satoa korjaamaan. Yksi Nicaraguan suurista ystävistä oli demaripoliitikko Tarja Halonen.

1980-luvulla Nicaragua oli kylmän sodan pelikenttä, jossa sandinistit ja vastavallankumoukselliset contrat kävivät sisällissotaa. Hallitusta tuki muun muassa Neuvostoliitto, ja Yhdysvallat aseisti halukkaasti contria. Läntinen supervalta oli iät ajat pitänyt Keski-Amerikkaa takapihanaan. Presidentti Ronald Reagan ei sietänyt sandinistihallitusta ja toimi sen mukaisesti. Kymmeniätuhansia kuoli.

Daniel Ortega hävisi ensimmäiset rauhan ajan presidentinvaalit vuonna 1990. Suomalaisvasemmisto oli tyrmistynyt, mutta kehitysapu jatkui vaalivoittaja Violeta Chamorron presidenttikaudella – niin kuin se jatkui Chamorron seuraajan Arnoldo Alémanin ja tämän seuraajan Enrique Bolañosin kausilla, ja on jatkunut tähän päivään asti.

Vuonna 2006 Daniel Ortegan 16-vuotinen korpivaellus päättyi. Hän palasi valtaan voittamalla presidentinvaalit 38 prosentin ääniosuudella. Voitto oli laillinen, koska vaalilakeja oli sopivasti rukattu.

Alkoi Ortegan juntan pystyttäminen, vallankeskitys. Nicaraguan caudillo paalutti asemansa törkeällä vaalivilpillä vuoden 2008 kuntavaaleissa sekä vuoden 2011 presidentin- ja parlamenttivaaleissa. Kaikki keskeiset valtaelimet on nyt alistettu puolueen kontrolliin, paikallistasoa myöten. Valtio ja puolue ovat liki sulautuneet yhdeksi.

”Ortega ei usko ajatuksiin vallanjaosta ja laillisuudesta”, sanoi oppositiovaikuttaja Carlos Fernando Chamorro, entinen sandinisti, jonka tapasin Managuassa. Chamorro on Nicaraguan tunnetuimpia politiikan kommentaattoreita, televisioesiintyjä ja Confidencial-lehden päätoimittaja.

”Ortega harjoittaa alkukantaista vasemmistoajattelua, jossa vallanjakoa ja laillisuusajattelua pidetään porvarillisena hapatuksena.”

Toinen oppositiovaikuttaja, vuoden 1979 sandinistivallankumouksen merkkihahmo Dora María Téllez ei hänkään säästellyt sanojaan.

”Hallinto on autoritäärinen, se on keskittänyt vallan täysin itselleen”, Téllez sanoi haastatellessani häntä Managuassa. ”Ortegalla on käsissään toimeenpanovallan lisäksi lainsäädäntövalta, kuntataso, tuomiovalta, vaaliviranomaiset ja poliisi.”

Myös tärkeimmät viestimet, televisio ja radio, ovat pitkälti Ortegan dynastian tai Ortegalle myötämielisten voimien hallussa.

Dora María Téllez on vuoden 1979 sandinistivallankumouksen kulttihahmoja. Nyt hän on jyrkästi oppositiossa Daniel Ortegaa vastaan.

SANDINISTIVALLANPITÄJIEN omia näkemyksiä Nicaraguassa ei irronnut. Haastattelupyyntööni ei edes vastattu. Kun Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotolla Managuassa aloin esittää kysymyksiä ulkoministeriön korkealle virkanaiselle Francis Rodríguezille, hän varmisti tuota pikaa, ettei kyse vain ole haastattelusta.

Vuoden 2011 vaalivilpin tekee erityisen ihmeelliseksi sen tarpeettomuus. Sandinistit olisivat todennäköisesti voittaneet ilman vilppiäkin. Ortegalla on laajaa aitoa kannatusta, ei vähiten tukiohjelmiensa takia. Ortegan rahoittaa ohjelmiaan Venezuelan presidentiltä Hugo Chávezilta saaduilla öljymiljoonilla.

Chávezin arvellaan antaneen toverillista tukea noin 400 miljoonaa euroa joka vuosi. Suomen kaltaisten maiden kehitysapu kalpenee Chávezin jättipotin rinnalla.

”Chávezin tuki on tarjonnut Ortegalle mahdollisuuden olla piittaamatta kansainvälisestä paineesta”, Chamorro totesi.

Daniel Ortegan valtaannousun jälkeen suhde eurooppalaisiin avunantajiin kriisiytyi nopeasti. Vuonna 2008 Ortega kuvaili Euroopan unionin suurlähettilästä ”paskakärpäseksi”. EU:n silloinen Nicaraguan-lähettiläs oli nimeltään Francesca Mosca (mosca = kärpänen).

Ruotsin silloinen suurlähettiläs Eva Zetterberg ajautui julkiseen sanaharkkaan hallituksen kanssa. Ortegan lähimies Manuel Coronel Kautz nimitti Zetterbergiä valtiontelevisiossa ”naispaholaiseksi” (diabla), koska tämä oli lausunut suoria mielipiteitä Nicaraguan suunnasta. Kautz sai länsidiplomaateilta lempinimen ”Coronel Chaos” eli Eversti Kaaos.

Läntiset avustajamaat vetäytyivät Nicaraguasta yksi toisensa jälkeen. Ruotsi teki oman lopetuspäätöksensä vuonna 2008. Myös Tanska ja Norja päätyivät lopettamaan ohjelmansa.

Suomi jäi. Viestinä Nicaragualle kehitysministeri Paavo Väyrynen päätti sentään suoran budjettituen lakkauttamisesta vuonna 2008.

Suora budjettituki on avun kohdemaalle löysintä mahdollista rahaa. Auttajamaa siirtää suoran budjettituen – Suomen tapauksessa summa oli kaksi miljoonaa euroa vuodessa – kohdemaan hallituksen tilille, ja hallituksen pitäisi käyttää raha köyhyyden vähentämiseen.

Suomen muut tukimuodot jatkuivat. Loppuvaiheessa Suomi on avittanut Nicaraguaa noin 10 miljoonalla eurolla vuodessa. Suurimmat tukipotit on annettu terveydenhuollon ja maaseudun kehittämiseen, osana valtion budjettia.

Kaikki tuki ei kanavoidu hallituksen kautta. Suomi on auttanut myös oppositiohenkisiä nicaragualaisia kansalaisjärjestöjä.

Vuoden 2007 vallanvaihto ja suhtautuminen Daniel Ortegan uuden hallinnon otteisiin aiheutti kiistoja Suomen ulkoministeriön sisällä – ennen kaikkea lähetystössä Managuassa, jossa pahimmillaan käytiin kunnon jäsentenvälisiä.

Lähetystö jakautui kahteen leiriin. Toinen kannatti avun jatkamista Ortegan hallitukselle. Toinen kannatti tiukkaa linjaa Ortegan hallintoa kohtaan. Riitaa syntyi etenkin Managuan-lähetystössä laadituista, ulkoministeriöön Helsinkiin lähetetyistä raporteista, joissa kaikesta päätellen mätkittiin Ortegan hallintoa isolla kädellä. Raporttien sisältöä en pysty arvioimaan tarkemmin, koska ulkoministeriö torjui aineistopyyntöni julkisuuslainsäädäntöön vedoten. Asiakirjojen salassapitoaika on 25 vuotta.

Suomen jatkaessa kehitysapuaan muut pohjoismaat vetivät diplomaattinsakin Nicaraguasta. Ruotsilla, Norjalla ja Tanskalla ei enää ole Managuassa lähetystöä. Suomikin on sittemmin alentanut oman suurlähetystönsä diplomaattisen aseman ”edustustoksi”. Suurlähettilään sijasta nykyinen edustuston päällikkö Eeva-Liisa Myllymäki on titteliltään ”va. asiainhoitaja”.

Edustusto tekee täsmälleen samaa työtä kuin suurlähetystö, ja asiainhoitaja samaa työtä kuin suurlähettiläs. Sanavalintoja on vaikea tulkita muuksi kuin diplomaattiseksi viestiksi siitä, että Suomikin harkitsee vakavissaan Managuan-edustuston lopettamista.

Suomen edustuston päällikön residenssi Managuassa.

POHJOISMAISITTAIN poikkeavaa linjaansa Suomi perusteli ”sisulla”: pitkäaikaista suhdetta ei ollut syytä lopettaa, vaikka yhteistyö Ortegan hallituksen kanssa oli muuttunut vaikeaksi. Suomen ratkaisuista vastasi silloinen kehitysministeri Paavo Väyrynen, joka tätä kirjoitettaessa ei ollut myöntänyt minulle haastattelua. Haastattelupyynnön esitin kolme arkipäivää ennen joulua.

Suomen mitta täyttyi vasta nykyhallituksen aikana, kun kesällä 2011 aloittanut uusi kehitysministeri Heidi Hautala päätti pudottaa Nicaraguan Suomen kohdemaiden joukosta. Painopistettä siirrettiin entisestään Afrikkaan, jossa Suomi tukee Etiopiaa, Keniaa, Mosambikia, Sambiaa ja Tansaniaa.

Suomen kehy-piireissä Nicaraguan pudottaminen synnytti porua, erään ulkoministeriölähteen mukaan ”enemmän kuin mikään kehitysyhteistyöpäätös pitkään aikaan”. Ratkaisun äänekkäin vastustaja oli valtiotieteilijä, professori Jussi Pakkasvirta, vanha Nicaraguan kahviprikaatilainen.

Suomen ulkopoliittisessa establishmentissä vaikuttaa muutenkin sankka joukko 80-luvun Nicaragua-veteraaneja. Esitin joulun alla Helsingissä ministeri Hautalalle arveluni, että tämä olisi syy Suomen hitaaseen lähtöön Nicaraguasta.

”Suomessa on pitkä perinne, ystävyys Nicaraguan ja nicaragualaisten kanssa”, Hautala sanoi ”Nimenomaan vasemmistolaiset ovat suuntautuneet siihen. Siinä tulee varmasti tällainen nostalgia, että kaiken pitää jatkua.”

”Lukkarinrakkautta Nicaraguaa kohtaan on ollut paljon, [edellistä] presidenttiä [Tarja Halosta] ja eduskunnan puhemiestä [Eero Heinäluomaa] myöten”, Hautala sanoi.

Halosen Nicaragua-ystävyys on päätynyt jopa Yhdysvaltain ulkoministeriöstä vuotaneisiin Wikileaks-sähkeisiin. Yhdysvaltain Managuan-lähetystön raportissa Washingtoniin katsottiin kesäkuussa 2006 maininnan arvoiseksi, että ”Suomen presidentti on henkilökohtaisesti kiinnostunut Nicaraguasta ja on vieraillut maassa kahdeksan kertaa”.

Hautalan mukaan Halonen ei pyrkinyt aktiivisesti vaikuttamaan Suomen Nicaragua-avun säilyttämiseen. Lienee sattumaa, että Suomen hallitus teki avun lopettamispäätöksen helmikuussa 2012, Halosen toisen presidenttikauden viime metreillä.

Camoapan pikkukaupungissa menin valtaapitävien sandinistien eli FSLN-puolueen puoluetoimistolle. Seinältä tuijottivat Jeesus (vas.), Che Guevara (ylh.) sekä Nicaraguan presidentti Daniel Ortega.

NICARAGUA-PÄÄTÖKSEN tiedotusta ei selvästikään ollut mietitty kunnolla, ei ainakaan Nicaraguan suuntaan. Suomessa kehitysministeri Hautala kertoi ratkaisusta 7. helmikuuta 2012 ilmestyneessä Helsingin Sanomien haastattelussa. Tieto kantautui välittömästi Nicaraguaan, jossa se nousi isoksi uutiseksi. Edustuston päällikkö Myllymäki ei omien sanojensa mukaan voinut kommentoida tapahtunutta Managuassa, koska virallista Suomen hallituksen päätöstä ei vielä ollut.

Kehitysohjelman luonnos oli laajassa jakelussa jo joulukuussa 2011. Ihmettelin Managuassa, eikö edustuston päällikkö helmikuussa 2012 oikeasti tiennyt, mitä tuleman pitää.

”Tiesin, mikä todennäköisesti tulisi olemaan päätöksen sisältö, eli että pitkäaikainen yhteistyö Nicaraguan kanssa päättyy”, Myllymäki sanoi. ”Mutta mitä se sitten käytännössä tarkoittaisi, sellaista yksityiskohtaista tietoa minulla ei voinut olla, ennen kuin poliittinen päätös oli tehty.”

Valtioneuvosto hyväksyi kehityspoliittisen ohjelman 16. helmikuuta 2012.

Hautalan mukaan päätöksestä oli tiedotettu Nicaraguan hallitusta hyvissä ajoin etukäteen. Sandinisteilla vain ei ollut mitään intressiä julkistaa itselleen epämieluisaa ratkaisua. Siksi uutinen tuli Managuassa yllätyksenä.

”Se, että viimeinenkin pohjoismaa lähtee, on ollut iso pettymys heille [sandinisteille] ja he ovat viimeiseen asti yrittäneet kieltää sen ja väittää, ettei heille ole kerrottu mitään”, Hautala sanoi. ”Mutta se ei pidä paikkaansa, he eivät vain halunneet ottaa viestiä vastaan.”

Nicaraguassa tilanteen sekavuutta korosti, että vain muutamaa viikkoa aikaisemmin, tammikuussa 2012, eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma oli vierailullaan Managuassa antanut täysin päinvastaisen viestin kuin Hautala.

”Suomi ei lähde poliittiseen kiristykseen”, Heinäluoma sanoi Confidencial-lehden haastattelussa 23. tammikuuta. ”Lähteminen täältä vahingoittaisi auttamiamme köyhiä ihmisiä, ja siksi vastustan ajatusta, että meidän pitäisi lähteä Nicaraguasta.”

Heinäluoma ei joko tiennyt valmisteilla olleesta oman maansa päätöksestä, tai sitten hän puhui tietoisesti sitä vastaan. Tätä kirjoitettaessa Heinäluoma ei ollut vastannut haastattelupyyntööni. Esitin haastattelupyynnön kolme arkipäivää ennen joulua.

Suomen linja Managuassa herättää muutenkin kysymyksiä. Ainoana Nicaraguaan jääneenä pohjoismaana Suomen luulisi pitävän periaatteistaan ääntä: siis ihmisoikeuksista ja demokratian kunnioittamisesta.

Managuassa näin ei kuitenkaan ole. Suomen asiainhoitaja Eeva-Liisa Myllymäki ei selvästikään ole halunnut profiloitua hallituksen arvostelijana.

”Euroopan unioni toimii kiinteässä yhteistyössä, ja Suomi voi hyvin toimia Euroopan unionin rintamassa”, Myllymäki sanoi.

Monen muun unionimaan suurlähettiläät ovat viime vuosina esittäneet kärjekästäkin julkista arvostelua. Onko Suomen linja Managuassa – siis edustuston ja asiainhoitajan linja – myötäsukainen Ortegan hallitusta kohtaan?

”Täällä toimii aika monta maata, ja jokainen lähettiläs esiintyy oman tyylinsä mukaisesti.”

Suomen diplomaatit ovat perinteisesti olleet kannanotoissaan pidättyväisiä, varsinkin jos verrataan Ruotsiin. On pohdinnan paikka, pitäisikö Suomen edustajien olla teräväsanaisempia, jos asemamaan hallitus ei toimi demokratian periaatteiden mukaisesti.

”Jätän tämän julkisen arvioinnin mieluummin poliittiselle johdolle”, Myllymäki totesi.

Pyysin julkista arviointia poliittiselta johdolta, eli tässä tapauksessa kehitysministeri Heidi Hautalalta.

”Kun Eeva-Liisa Myllymäki kävi täällä esittäytymässä kesällä 2011, kun olin juuri aloittanut [kehitysministerinä], hän kysyi, että minkälaisia terveisiä hän saa kertoa Managuaan. Sanoin, että kerro, että uusi ministeri painottaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia.”

Eeva-Liisa Myllymäki on Nicaraguan 80-luvun konkari, ja nykyisellään Suomen va. asiainhoitaja Managuassa.

VOIMAKKAIMPIA kannanottoja ovat tietysti teot. Sen perusteella, mitä Nicaraguassa näkee ja kuulee, Suomen kahdenvälisen kehitysavun lakkauttaminen oli ainoa oikea ratkaisu.

Suoran budjettituen lopettamisen jälkeen Suomi on jatkanut niin sanottujen sektoritukien myöntämistä Nicaragualle. Sektorituilla tarkoitetaan maatalouteen ja terveydenhuoltoon ohjattuja rahoja. Varat – yhteensä 3,7 miljoonaa euroa vuonna 2012 – ohjataan hallitukselle, joka puolestaan käyttää niitä kyseisellä sektorilla. Pelisäännöistä sovitaan avunantajan kanssa.

Maailmanpankin tilintarkastajat ovat todenneet sektorituen kirjanpidon täsmäävän. Nicaragua on kuitenkin luovan kirjanpidon luvattu maa, jossa korruptio kukoistaa. Ja vaikka numerot täsmäisivät, on vahvat syyt epäillä, että sandinistihallitus on ohjannut tukia puoluepoliittisiin tarkoituksiinsa. Epäilyjä on vaikea todentaa, mutta riski on suuri, että Suomen tuella on pönkitetty itsevaltaista hallintoa.

”Kannattaa muistaa, että me olemme tukeneet Nicaraguaa 30 vuotta ja täällä on ollut eri hallituksia”, asiainhoitaja Myllymäki sanoi. ”Projektit eivät suinkaan ole muuttuneet sen mukaan, kuka on ollut hallitusvallassa.”

Suomen kehitysavulla on varmasti onnistuttu lievittämään tuhansien köyhien ihmisten hätää. On kokonaan toinen asia, kuinka pitkäjänteisesti. Kansainvälinen yhteisö on 30 vuoden aikana tukenut Nicaraguaa kymmenillä ja taas kymmenillä miljardeilla euroilla, mutta köyhyys on sitkeässä.

Viime vuosina köyhyys on vähentynyt. Latinalaisen Amerikan köyhyystilastoissa Nicaragua kituuttaa edelleen häntäpäässä. Verrokkina tavataan mainita Haiti. Jos kehitysavun onnistumisen mittarina on köyhyyden rakenteellinen vähentäminen, kehitysapu nyt kuuden miljoonan asukkaan Nicaraguassa on epäonnistunut.

Tämä ei tarkoita, etteikö joukossa olisi onnistumisia. Suomalaislähteiden useimmin mainitsema menestystarina on 1990-luvun ja 2000-luvun alun ohjelma, jolla tuettiin meijeriosuuskuntien rakentamista Boacon maakuntaan. Osuuskunnat toimivat edelleen ja ovat kaupallisesti menestyviä, joskin paikan päällä Camoapan kaupungissa vaikuttaa siltä, että suurin hyöty koituu vauraille karjatilallisille. Ympäristön kannalta kehitys ei myöskään ole kestävää, sillä metsiä on hakattu surutta laidunmaiksi. Mutta yhtä kaikki, Suomen panoksen ansiosta Camoapassa on miljoonien liikevaihtoa pyörittävää meijeriteollisuutta.

Sitten on surkeita epäonnistumisia. Teustepen pikkukaupungissa lojuvat edelleen suomalaisrahoitteisen tiilitehtaan rauniot. Tehdas lopetti toimintansa 1990-luvun alussa. Teustepe on oikea klassikkoesimerkki pieleen menneestä takavuosien suurhankkeesta. Maantien varressa lojuu jopa Valmetin traktori, kliseiden klisee.

1990-luvun Valmet-traktori lojuu käyttämättömänä tienposkessa Nicaraguan Teustepessa.

MARRAS- JA JOULUKUUSSA kävin runsaasti taustakeskusteluja sekä Helsingissä että Managuassa. Ulkoministeriön edustajilta kysyin johdonmukaisesti esimerkkejä onnistuneista ja epäonnistuneista suomalaishankkeista. Kukaan ei tullut maininneeksi, että Nicaraguassa on parhaillaankin meneillään ohjelma, jossa käytännössä haaskataan kolme miljoonaa euroa suomalaisia kehitysapurahoja.

Aloin saada tietoa vasta, kun satuin ottamaan kyseisen suomalais-brittiläisen yhteisohjelman lähempään tarkasteluun ja esittämään siitä täsmällisiä kysymyksiä. Hankkeen nimi on tyypillisen kapulakielinen, ProPemce, ja sen tarkoituksena on ”luoda arvoketjuja” soveltaen ”M4P”-ajattelua.

Suomeksi sanottuna, ohjelman hyvänä tarkoituksena oli auttaa Nicaraguan maaseudun köyhiä saamaan tuotteitaan paremmin markkinoille.

Ohjelman kokonaisbudjetti on 7,3 miljoonaa euroa, josta Britannian osuus on 4,3 miljoonaa ja Suomen osuus tasan kolme miljoonaa. Hanke käynnistyi – tai paremminkin sen oli määrä käynnistyä – vuonna 2009.

Ensin oli ongelmia Nicaraguan hallituksen kanssa. Sitten tuli vakavia henkilöstöongelmia, riitoja, johtajavaihdoksia. Ohjelman kolmas ja viimeinen johtaja Tania de la Rosa tuli Managuaan viime keväänä, minun käsitykseni mukaan pelastamaan sen, mitä pelastettavissa oli. Hän on konsulttiyhtiö Nirasin palkkalistoilla. Niras vastaa ohjelman toteuttamisesta.

De la Rosan mukaan ProPemce alkoi toimia toivotulla tehokkuudella loppuvuonna 2011. Hallintokustannukset olivat kuitenkin juosseet jo vuodesta 2009 – siis kolme kokonaista vuotta, ennen kuin mitään varsinaisesti tapahtui kentällä. Eivätkä hallintokulut ole vähäiset. Kehitysapuun erikoistuneille konsulttiyrityksille tällaiset hankkeet ovat huomattava tulonlähde, ja ProPemcen Managuan-toimistossa työskentelee tusinan verran ihmisiä.

ProPemce-ohjelmalla on viisi ”arvoketjua” eri puolilla Nicaraguaa. Lähdin paikan päälle maan eteläosaan, Nicaragua-järven rannalle, tarkastellakseni niistä yhtä.

San Carlosin rähjäiseen pikkukaupunkiin ajaa Managuasta viisi tuntia henkilöautolla. San Carlosista taas pääsee reittiveneellä Solentinamen saarille. Venematka kestää noin tunnin.

Solentinamella olisi valtavat mahdollisuudet turistikohteena: trooppinen vehmaus, Nicaragua-järven kauniit maisemat, hienoja patikkareittejä ja eksoottisia eläinlajeja – kuten vaikkapa apinoita, joiden huudot rikkovat muuten rauhallista äänimaisemaa.

Turistimäärät Nicaraguassa ovat kuitenkin mitättömiä verrattuna rajanaapuri Costa Ricaan. Niinpä ProPemce on alkuvuodesta 2012 tukenut San Carlosin alueen matkailualan yrittäjiä, muun muassa veneliikennettä.

Veneet eli pangat San Carlosista Solantinameen ovat tavanneet kulkea kaksi kertaa viikossa. ProPemce-ohjelman yhtenä ajatuksena oli subventoida seitsemää veneyrittäjää niin, että he liikennöisivät vuorollaan päivittäin, ja vieläpä aina samaan kellonaikaan. Näin tapahtuukin: panga lähtee San Carlosin laiturista joka päivä kello 15, ja palaa seuraavana aamuna yhdeksältä Solentinamesta. Lippu maksaa turistille 10 dollaria suuntaansa.

ProPemce vain sai toimintansa käyntiin auttamattoman myöhään. Turistimäärät eivät ole sanottavasti kasvaneet, ja kun subventoitu polttoaine talvella 2013 loppuu, paikalliset arvelevat veneliikenteen palaavan entiseen verkkaiseen rytmiinsä. Subventoidut veneet ovat kulkeneet usein tyhjillään.

Veneet Solentinameen kulkevat usein tyhjillään tai lähes tyhjillään. Liikennettä tuetaan Suomen verovaroin. Meyling Boniche (oik.) oli matkalla kotiin.

Kaiken lisäksi polttoainesubventioiden tilittämisessä on ollut epäselvyyksiä. San Carlosissa on mitä ilmeisimmin harrastettu kuittien väärentämistä. Polttoainetukea on maksettu yhteensä 16000 dollaria eli noin 12000 euroa.

”Tukirahaston väärinkäytöksiä on ollut”, kertoi yksi seitsemästä liikennöitsijästä San Carlosin venesatamassa. Mies osoitti syyttävän sormensa kohti naista, joka vastaa rahaston hallinnoinnista. Tapasin kyseisen naisen myöhemmin. Hän myönsi epäselvyydet, mutta kiisti tahallisuudet. ”Kyse on ollut kokemattomista kuittien laatijoista, epäselvistä kuiteista, kirjoitusongelmasta mutta ei petoksesta”, nainen sanoi.

Oli miten oli, epäselvyyksien takia polttoaineen tukitapaa muutettiin. Veneilijät eivät enää saaneet rahaa polttoainekuitteja vastaan. Hankkeen loppuvaiheessa he ovat saaneet kuponkeja, joita vastaan he voivat noutaa polttoaineensa PetroNic-huoltoasemalta. Kohta tämäkin tukimuoto siis päättyy.

Kiinnostavana väitteenä kuulin San Carlosissa myös, että ProPemcen varoilla olisi hankittu ravintolakeittiö paikallisen matkailualan opiston tarpeisiin. Itse opistoa vain ei ole vielä olemassa, koska alueen päättäjät eivät ole päässeet sopuun sijaintipaikasta. Ravintolakeittiötä koskevan väitteen todenperäisyyttä en pysty vahvistamaan, koska en nähnyt laitteita omin silmin. Aikani ei riittänyt tämän vihjeen penkomiseen.

Solentinamen saaret ovat lähes rikkumaton idylli. Matkailualalla olisi mahdollisuuksia.

KEHITYSMINISTERI Heidi Hautalan pöydälle ProPemce-ohjelma kopsahti viime lokakuun lopussa. Ohjelman entinen, myrskyisissä olosuhteissa irtisanottu työntekijä esitti Hautalan avustajille rankkoja, mutta perustelemattomia syytöksiä ohjelman väitetyistä epäselvyyksistä. Syytösten esittäjän motiiveja on syytä epäillä.

”Mikään ei tule jäämään selvittämättä”, Hautala kertoi tavatessani hänet joulun alla Katajanokalla. ”ProPemceä on tarkoitus jatkaa maaliskuun 2013 loppuun, joka on Britannian finanssivuoden loppu. Hanke on saatava normaalisti päätökseen. Eihän sieltä voi lähteä kuin savuavista raunioista.”

Minulla on käsitys, etteivät ProPemce-ohjelman suurimmat ongelmat liity mahdollisiin väärinkäytöksiin. Ongelma on ohjelma itse. Se ei toimi. Sen perusteella, mitä tiedän ProPemcen viidestä niin kutsutusta arvoketjusta, tulokset ovat rahalliseen panostukseen nähden onnettoman vähäisiä.

”Mikäli siellä on ongelmia, ne tulevat selkeästi esiin, kun tehdään tilintarkastus ja evaluaatio [jälkiarviointi]. En voi sanoa tästä muuta kuin sen, että hankeseula on nyt paljon tarkempi”, Hautala totesi.

Kysyin Hautalalta, onko ulkoministeriössä hyssyttelyn kulttuuri, jossa ongelmista ei kerrota avoimesti – ainakaan ulkopuolisille.

Hautala kiisti. Hän viittasi viimeaikaisiin Suomen mediassa olleisiin lehtijuttuihin, joissa tietolähteinä olivat ulkoministeriön virkamiehet.

”Ei täällä enää ole hyssyttelyn kulttuuri. Minusta täällä on sellainen asenne, että kaikki mahdolliset tiedot tuodaan julki.”

Kehitysministeri Heidi Hautala päätti lopettaa kahdenvälisen avun Nicaraguaan.

EN EPÄILE, etteikö Suomen kehitysavulla olisi – ainakin väliaikaisesti – parannettu suurehkon ihmisjoukon elämänlaatua monessa maassa. Näistä onnistumisista kerrotaan auliisti vaikkapa ulkoministeriön verkkosivuilla ja kansalaisjärjestöjen julkaisuissa. Olen itsekin nähnyt omin silmin tällaisia onnistumisia niin Nicaraguassa, Etiopiassa kuin Keniassa.

Kehitysapu ei koskaan ole helppoa. Kehitysyhteistyötä tehdään moniongelmaisissa maissa, jollainen Nicaragua todellakin on. Silloin työn luonteeseen kuuluu väistämättä epäonnistumisia. Olennainen kysymys kuuluu, miten epäonnistumisiin reagoidaan – ja miten niistä tiedotetaan yleisölle, siis maksajille.

Vai tiedotetaanko ylipäätään. Suomen tapauksessa vaikuttaa siltä, että ulkoministeriö on ollut hiljaa Nicaraguassa pieleen menneistä hankkeista. ProPemcen lisäksi Suomen viimeisiltä Nicaraguan-vuosilta voi mainita esimerkkinä vaikka 7,5 miljoonan euron Progestion-ohjelman (2004-2008). Ohjelman oli tarkoitus parantaa Nicaraguan kuntahallintoa. Ohjelma meni päreiksi Daniel Ortegan noustua valtaan. Sandinistien käsitys kuntahallinnosta on sellainen, että kuntademokratia sanellaan ylhäältä päin.

Kehitysyhteistyön uskottavuutta lisäisi, jos onnistumisten lisäksi myös vaikeuksista kerrottaisiin avoimesti. Ulkoministeriössä vedotaan usein niin kutsuttuihin evaluaatioraportteihin, joissa ohjelmia arvioidaan ja jotka ovat julkisia asiakirjoja. Ne ovat kuitenkin (nimeään myöten) kapulakielisiä tekstejä, joiden todistusvoimasta voi olla monta mieltä.

Tällä kaikella en tarkoita, että ulkoministeriön pitäisi piehtaroida epäonnistumisissaan. Yksikään organisaatio ei tee niin. Mutta kehitysyhteistyötä tehdään verovaroin, ja silloin nykyistä huomattavasti suurempi avoimuus olisi paikallaan. Kyse on kuitenkin vuosittaisesta miljardin euron panostuksesta.

Jos ulkopuolisten pitää ronkkimalla ronkkia epäonnistumiset esiin, syntyy väistämättä mielikuva peittelystä. Silloin herää looginen jatkokysymys, vaietaanko Suomen muissakin kumppanimaissa epäonnistumisista. Peittelyn kulttuuri ei palvele kenenkään etua, ei Suomen kansalaisten, ei kehitysaputeollisuuden itsensä eikä varsinkaan maailman köyhien.